lähde: Sovereign Health/

Tarkkaavaisuushäiriötä eli ADHD: tä pidetään tyypillisesti lapsuuden sairautena. Kun käytät hakukonetta etsiä merkkejä ja oireita häiriö (esimerkiksi lyhentynyt keskittymiskyky, impulsiivisuus, liiallinen puhe ja levottomuus) tai hoitoja (kuten käyttäytymisterapia ja lääkkeitä), monet sivustot keskittyvät yksinomaan lapsiin. Aikuisten ADHD jätetään usein kokonaan huomiotta tai jätetään pelkäksi alaviitteeksi.

ei ole yllättävää, että kirjallisuus on niin harvaa—jostain syystä ADHD näyttää olevan yleisempää lapsilla kuin aikuisilla. Yhdysvaltain Tautientorjuntakeskuksen (Centers for Disease Control and Prevention) mukaan noin 10,2 prosentilla lapsista todetaan ADHD. Samaan aikaan vuonna 2009 tehdyssä tutkimuksessa arvioitiin, että vain 2,5 prosenttia aikuisista täytti häiriön diagnostiset kriteerit.

silti ADHD: tä sairastavien aikuisten määrä on suurempi kuin pakko-oireisen häiriön ja skitsofrenian kanssa elävien aikuisten. Tuore tutkimus nimittäin osoittaa, että osalla ADHD: tä sairastavista aikuisista ei ollut edes oireita lapsuudessa.

nykyään yhä useampi tutkija tunnistaa ADHD: n tutkimisen tarpeellisuuden lapsuuden ja nuoruuden jälkeenkin. Jos niin moni lapsi elää ADHD: n kanssa, miksi niin harva aikuinen saa diagnoosin? Voiko ADHD, aivan kuten tietyt epilepsian muodot, kasvaa pois? Vai jääkö ADHD: hen liittyvä vahinko pysyväksi siitä huolimatta, mitä lääkärit aikoinaan uskoivat?

valitettavasti viime elokuussa European Child-tiedelehdessä julkaistu tutkimus & Adolescent Psychiatry viittaa jälkimmäiseen.

teini-iässä ADHD-diagnoosin saaneilla nuorilla aikuisilla on pienempi caudate Tuma

tutkimus, jonka toteuttivat Cambridgen yliopiston tutkijat Isossa-Britanniassa., ja Oulun yliopistossa pyrittiin selvittämään, oliko ADHD-diagnoosin teini-iässä saaneilla nuorilla aikuisilla merkittävästi erilaiset aivorakenteet kuin neurologisesti terveillä ikätovereillaan.

tiedot perustuvat vuoden 1986 Pohjois-Suomen Syntymäkohorttiin, tutkimushankkeeseen, jossa on seurattu tuhansia vuonna 1986 syntyneitä lapsia syntymästä aikuisuuteen. Tutkijat keskittyivät tämän kohortin 49 nuoreen aikuiseen, joilla diagnosoitiin ADHD 16-vuotiaana ja jotka olivat nyt 20-24-vuotiaita. Vain yhdelle osallistujalle oli määrätty lääkitys. Näitä osallistujia verrattiin 34 nuoreen aikuiseen, joilla ei ollut diagnosoitu ADHD: tä tai muuta kehitysvammaa.

tutkijat vertailivat näiden kahden ryhmän välisiä aivokuvia ja havaitsivat, että verrattuna terveiden verrokkien ryhmään ADHD-diagnoosin saaneilla henkilöillä oli vähentynyt harmaata ainetta caudate tumassa, aivojen alueella, joka edistää monenlaisia kognitiivisia toimintoja, kuten muistia.

yllättävää oli kuitenkin se, että tämä aivoero oli läsnä riippumatta siitä, täyttikö osallistuja yhä ADHD: n diagnostiset kriteerit. Toisin sanoen nuorilla aikuisilla, joilla oli aiemmin todettu ADHD nuoruusiässä, mutta joilla ei ollut enää kliinisesti merkittäviä oireita, oli silti keskimääräistä pienemmät caudate-ytimet kuin ihmisillä, joilla ei ollut ADHD-historiaa.

nuoret aikuiset, joilla on ollut ADHD, ovat häirinneet muistia, aivojen toimintaa

selvittääkseen, johtivatko nämä rakenteelliset erot kognitiiviseen heikentymiseen, tutkijat ottivat osallistujista osajoukon (21 joilla on ollut ADHD ja 23 kontrollia) ja panivat heidät suorittamaan muistitehtävän fMRI-skannerissa. FMRI eli funktionaalinen magneettikuvaus on neuroimaging-tekniikka, jonka avulla tutkijat voivat arvioida hermoston toimintaa eri aivoalueilla mittaamalla deoksigenoitua verta.

tulokset? Kolmannes aiemmin ADHD-diagnoosin saaneista nuorista aikuisista ei läpäissyt muistitestiä, kun vertailuryhmässä oli vain yksi osallistuja. Jopa ADHD-ryhmän osallistujat, jotka onnistuivat läpäisemään, suoriutuivat silti verrokkia huonommin keskimäärin 6 prosenttiyksikköä.

sen lisäksi, että ihmiset, joilla oli aiemmin ollut ADHD, suoriutuivat muistitehtävästä huonommin kuin verrokit, heidän caudate Tuma oli huomattavasti vähemmän herkkä. Erityisesti, kun kontrollit joutuivat vaikean muistikysymyksen eteen, niiden caudate Tuma osoitti lisääntynyttä aktiivisuutta. Kun ADHD-diagnoosin saaneet osallistujat saivat vaikeampia ongelmia, heidän caudate Tuma säilytti saman aktiivisuustason kuin ennenkin, näennäisesti kykenemättöminä sopeutumaan haastavampiin olosuhteisiin.

Graham K. Murray, Cambridgen yliopiston psykiatrian laitoksen Johtava tutkija, selitti:

”kontrolleissa koekäytön kovetuttua caudate tuman toiminta kiihtyi, ja tämä on todennäköisesti auttanut muistiongelmien ratkaisemisessa. Mutta nuorten ADHD – ryhmässä tämä aivojen alue on pienempi eikä näytä pystyvän vastaamaan kasvaviin muistivaatimuksiin sillä seurauksella, että muistin suorituskyky kärsii.”

jälleen kerran osallistujat, jotka olivat ”toipuneet” ADHD: sta, ja osallistujat, joilla oli vielä ADHD-diagnoosi, eivät olleet erilaisia. Molempien ryhmien aktiivisuus caudate tumassa oli muuttunut, ja molemmat ryhmät suoriutuivat huonosti muistitehtävästä.

Mitä tämä tarkoittaa?

vaikka ADHD on aikuisilla harvinaisempi kuin lapsilla, se voi silti vaikuttaa aikuisiin. ADHD: n diagnostisten kriteerien täyttämisen lisäksi aikuiset, jotka ovat teknisesti ”toipuneet” ADHD: stä, voivat kamppailla tiettyjen kognitiivisten tehtävien kanssa, kokea vähemmän tervettä neuraalista toimintaa ja niillä on epäsäännöllisiä harmaan aineen tasoja tietyillä aivoalueilla. ADHD ei katoa vain siksi, että oireet tulevat vähemmän ilmeisiksi—sen vaikutus aivoihin viipyy.

Tämä tutkimus on tietysti vain yksi esimerkki tutkimuksesta, joka tällä hetkellä mullistaa sen, miten suhtaudumme ADHD: hen. Kaksi hyvin tuoretta tutkimusta – toinen johti Jessica Agnew-Blais, Sc.D., King ’ s College London ja toinen johti Arthur Caye Universidade Federal do Rio Grande do Sul Brasiliassa—löytyi todisteita siitä, että jotkut aikuiset ADHD koskaan kokenut oireita lapsena. Toisin sanoen on mahdollista, että on olemassa sellainen asia kuin aikuisiän ADHD. Tutkijat eivät ole vielä selvittäneet, onko tämä ADHD: n muoto biologisesti erilainen kuin lapsuuden muoto—onhan olemassa lukemattomia tapoja, joilla aivot voivat toimintahäiriön ja häiritä ihmisen kykyä kiinnittää huomiota tai säilyttää muistoja.

tämän tutkimuksen—ja sen kaltaisten tutkimusten—tulokset korostavat sitä, miten tärkeää on käsitellä kehitysvammaisuutta ja psyykkisiä sairauksia ei sarjana oireita, vaan fyysisinä sairauksina, joilla on objektiivisia markkereita. Meidän on ymmärrettävä, miten erilaiset sairaudet ja häiriöt vaikuttavat aivoihin. Tämän tiedon avulla kykymme diagnosoida ja hoitaa näitä sairauksia kymmenkertaistuu.

myötävaikuttanut Courtney Lopresti, M. S.