Introduction

vuosina 1921-1922 maailman suurimmat laivastovallat kokoontuivat Washingtoniin konferenssiin, jossa keskusteltiin laivaston aseistariisunnasta ja tavoista lievittää Itä-Aasian kasvavia jännitteitä.

ensimmäisen maailmansodan jälkeen kansainvälisen yhteisön johtajat pyrkivät estämään uuden sodan mahdollisuuden. Kasvava Japanilainen militarismi ja kansainvälinen kilpavarustelu lisäsivät näitä huolia. Tämän seurauksena päättäjät tekivät työtä kohonneen uhan vähentämiseksi. Senaattori William E. Borah (R-Idaho) johti kongressin pyrkimystä vaatia, että Yhdysvallat sitoisi kaksi tärkeintä kilpailijaansa merivoimien kilpavarustelussa, Japanin ja Yhdistyneen kuningaskunnan, aseidenriisuntaneuvotteluihin.

senaattori William E. Borah

vuonna 1921 Yhdysvaltain ulkoministeri Charles Evans Hughes kutsui yhdeksän valtiota Washingtoniin keskustelemaan laivaston supistuksista ja Kaukoidän tilanteesta. Yhdistynyttä kuningaskuntaa, Japania, Ranskaa ja Italiaa pyydettiin osallistumaan neuvotteluihin laivastokapasiteetin vähentämisestä, kun taas Belgiaa, Kiinaa, Portugalia ja Alankomaita pyydettiin osallistumaan keskusteluihin Kaukoidän tilanteesta. Washingtonin Laivastokonferenssissa syntyi kolme merkittävää sopimusta: viiden vallan sopimus, neljän vallan sopimus ja yhdeksän vallan sopimus.

viiden vallan sopimus

Yhdysvaltain, Yhdistyneen kuningaskunnan, Japanin, Ranskan ja Italian allekirjoittama viiden vallan sopimus oli laivaston aseistariisuntaohjelman kulmakivi. Siinä vaadittiin, että jokainen mukana oleva maa säilyttäisi tietyn sotalaivavetoisuuden suhteen, mikä sallisi Yhdysvalloille ja Yhdistyneelle kuningaskunnalle 500000 tonnia, Japanille 300000 tonnia ja Ranskalle ja Italialle kullekin 175000 tonnia. Japani piti parempana, että vetoisuus jaettaisiin suhteessa 10:10:7, kun taas Yhdysvaltain laivasto piti parempana suhdetta 10:10:5. Konferenssi hyväksyi lopulta 5:5: 3-suhderajat. Koska Yhdysvallat ja Yhdistynyt kuningaskunta ylläpitivät laivastoja sekä Tyynellämerellä että Atlantin valtamerellä tukeakseen siirtomaaalueitaan, viiden vallan Sopimuksessa myönnettiin molemmille maille suurimmat tonnistooikeudet. Sopimuksessa myös kehotettiin kaikkia viittä allekirjoittajaa lopettamaan pääomalaivojen Rakentaminen ja pienentämään laivastojensa kokoa romuttamalla vanhempia aluksia.

vaikka sopimusta pidettiin yleisesti menestyksenä, XIX artikla, joka tunnusti status quo Yhdysvaltain, Britannian ja Japanin tukikohdat Tyynellämerellä, mutta kielsi niiden laajentamisen, aiheutti kiistaa U.S. päättäjät. Erityisesti monet Yhdysvaltain laivaston jäsenet pelkäsivät, että linnoitusten laajentamisen rajoittaminen Tyynellämerellä vaarantaisi Yhdysvaltain omistukset Havaijilla, Guamilla ja Filippiineillä.

lisäksi vaikka Viisitehoinen sopimus sääteli kunkin laivaston sotalaivojen vetoisuutta, osa alusluokista jätettiin rajoittamatta. Tämän seurauksena syntyi uusi kilpajuoksu risteilijöiden rakentamiseksi vuoden 1922 jälkeen, mikä johti siihen, että viisi valtiota palasi neuvottelupöytään vuosina 1927 ja 1930 yrittäessään tukkia sopimuksen jäljellä olevat porsaanreiät.

neljän vallan Sopimuksessa

Yhdysvallat, Ranska, Britannia ja Japani sopivat neuvottelevansa keskenään tulevan Itä-Aasian kriisin varalta ennen kuin ryhtyvät toimiin. Sopimus korvasi vuonna 1902 solmitun Anglo-japanilaisen sopimuksen, joka oli herättänyt jonkin verran huolta Yhdysvalloissa. Ensimmäisen maailmansodan jälkeisinä vuosina Yhdysvaltain päättäjät pitivät Japania suurimpana kasvavana sotilaallisena uhkana. Voimakkaasti militarisoitu Japani, joka halusi laajentaa vaikutusvaltaansa ja aluettaan, saattoi uhata Yhdysvaltoja. siirtomaavallat Aasiassa ja tuottoisa Kiina-kauppa. Vuonna 1902 solmitun Ison-Britannian ja Japanin välisen sopimuksen vuoksi Yhdistynyt kuningaskunta saattaisi kuitenkin joutua liittymään Japaniin Yhdysvaltoja vastaan, jos Yhdysvallat ja Japani ajautuisivat konfliktiin. Lopettamalla tämän Sopimuksen ja luomalla neljän vallan sopimuksen asianomaiset maat varmistivat, että ketään ei velvoitettaisi konfliktiin, mutta keskustelumekanismi olisi olemassa, jos sellainen syntyisi.

yhdeksän vallan sopimus

Washingtonin Laivastokonferenssissa tehty viimeinen monenkeskinen sopimus, yhdeksän vallan sopimus, merkitsi Yhdysvaltain avoimien ovien politiikan kansainvälistymistä Kiinassa. Sopimuksessa luvattiin, että jokainen allekirjoittaja—Yhdysvallat, Britannia, Japani, Ranska, Italia, Belgia, Alankomaat, portugali ja Kiina—kunnioittaa Kiinan alueellista koskemattomuutta. Sopimuksessa tunnustettiin Japanilaisten valta-asema Mantšuriassa, mutta muuten vahvistettiin yhtäläisten mahdollisuuksien merkitys kaikille maassa liiketoimintaa harjoittaville kansakunnille. Kiina puolestaan lupasi, ettei se syrji mitään maata, joka haluaa harjoittaa liiketoimintaa siellä. Neljän vallan sopimuksen tavoin tämäkin Kiinan-sopimus vaati allekirjoittajien välisiä jatkoneuvotteluja, jos sopimusta rikotaan. Sen vuoksi siltä puuttui täytäntöönpanomenetelmä, jolla olisi voitu varmistaa, että kaikki valtuudet noudattaisivat sen ehtoja.

monenvälisten sopimusten lisäksi osallistujat tekivät konferenssissa useita kahdenvälisiä sopimuksia. Japani ja Kiina allekirjoittivat kahdenvälisen sopimuksen, Shangtungin (Shandongin) sopimuksen, joka palautti kyseisen maakunnan ja sen rautatien hallinnan Kiinalle. Japani oli ottanut alueen haltuunsa saksalaisilta ensimmäisen maailmansodan aikana ja säilyttänyt sen hallinnan seuraavina vuosina. Shangtungin sopimuksen ja yhdeksän vallan sopimuksen yhdistämisen oli tarkoitus vakuuttaa Kiinalle, ettei sen alue vaarantuisi enää Japanin laajenemisen vuoksi. Lisäksi Japani suostui vetämään joukkonsa Siperiasta ja Yhdysvallat ja Japani sopivat virallisesti yhtäläisestä pääsystä kaapeli-ja radiolaitteisiin Japanin hallitsemalla Yapin saarella.

Washingtonin Laivastokonferenssissa allekirjoitetut sopimukset puolustivat yhdessä vallitsevaa tilannetta Tyynellämerellä: ne tunnustivat olemassa olevat intressit eivätkä tehneet niihin perusteellisia muutoksia. Samalla Yhdysvallat sai aikaan sopimuksia, jotka vahvistivat sen nykyistä politiikkaa Tyynellämerellä, mukaan lukien Kiinan avoimien ovien politiikka ja Filippiinien suojelu, rajoittaen samalla Japanin keisarillisen laajentumisen mahdollisuuksia mahdollisimman paljon.