kuten brittiläinen historioitsija Martin Meredith kirjoittaa: ”vuosikymmen välillä 1791-1800 Brittilaivat tekivät noin 1340 matkaa Atlantin yli ja laskivat maihin lähes 400000 orjaa. Vuosina 1801-1807 heitä oli vielä 266 000. Orjakauppa pysyi yhtenä Britannian tuottoisimmista liiketoiminnoista.”Orjakaupan Lakkauttamiskomitean perusti vuonna 1787 ryhmä evankelisia englantilaisia protestantteja, jotka liittoutuivat kveekarien kanssa, yhdistyäkseen orjuutta ja orjakauppaa vastaan. Kveekarit olivat pitkään pitäneet orjuutta moraalittomana ja ihmiskunnan vitsauksena. Vuonna 1807 Yhdistyneen kuningaskunnan abolitionistisilla ryhmillä oli hyvin suuri joukko samanhenkisiä jäseniä Britannian parlamentissa. Korkeimmillaan ne hallitsivat 35-40 istumapaikkaa. ”Pyhimyksinä” tunnettua liittoa johti orjakaupan vastustajista tunnetuin, William Wilberforce, joka oli ryhtynyt ajamaan lakkauttamista vuonna 1787 luettuaan todisteet, joiden mukaan Thomas Clarkson oli koonnut kauppaa vastaan. Nämä vannoutuneet parlamentaarikot pääsivät käsiksi James Stephenin, Wilberforcen lankon, lainopillisiin piirtoihin. He näkivät usein henkilökohtaisen taistelunsa orjuutta vastaan Jumalan määräämänä ristiretkenä. Sunnuntaina 28. lokakuuta 1787 Wilberforce kirjoitti päiväkirjaansa: ”Kaikkivaltias Jumala on asettanut eteeni kaksi suurta tavoitetta, orjakaupan tukahduttamisen ja tapojen uudistamisen.”

William Wilberforce tuki 2.huhtikuuta 1792 alahuoneessa esitystä, jonka mukaan Britannian alamaisten harjoittama kauppa orjien saamiseksi Afrikan rannikolle tulisi lakkauttaa.”Hän oli esittänyt vuonna 1791 samanlaisen esityksen, jonka kansanedustajat tyrmäsivät äänin 163 vastusti, 88 puolesta. Henry Dundas ei ollut läsnä tuossa äänestyksessä, mutta kun se oli jälleen kansanedustajien edessä vuonna 1792, Dundas esitti vetoomuksen Edinburghin asukkailta, jotka kannattivat lakkauttamista. Tämän jälkeen hän vahvisti periaatesopimuksensa Wilberforcen esityksen kanssa: ”Olen aina vastustanut orjakauppaa.”Hän kuitenkin väitti, että äänestys välittömän lakkauttamisen puolesta olisi tehoton, koska se ei estäisi muiden maiden kauppiaita astumasta mukaan jatkamaan brittien hylkäämää kauppaa. Hän totesi: ”tämä kauppa on viime kädessä lakkautettava, mutta maltillisin toimin”. Hän ehdotti muutosta, joka lisäisi Wilberforcen esitykseen sanan ”asteittainen”. Muutos hyväksyttiin, 192 kannatti, 125 vastusti. Silloin tarkistetussa esityksessä 230 puolesta, 85 vastaan. Dundas vaati, että orjakaupan lakkauttamisen tulee riippua Länsi-Intian siirtomaavaltojen tuesta ja orjien olojen kohentamista koskevien lakien toimeenpanosta. Abolitionistit väittivät aivan oikein, että Länsi-Intian kansankokoukset eivät koskaan tukisi tällaisia toimenpiteitä ja että tekemällä orjakaupan lakkauttamisen riippuvaiseksi siirtomaiden uudistuksista, Dundas viivytti sitä käytännössä loputtomiin.

kolme viikkoa äänestyksen jälkeen Dundas esitti päätöslauselmat, joissa esitettiin suunnitelma asteittaisesta lakkauttamisesta vuoden 1799 loppuun mennessä. Tuolloin hän kertoi, että liian nopea menettely saisi Länsi-Intian kauppiaat ja maanomistajat jatkamaan kauppaa ”eri tilassa ja muissa kanavissa.”Hän väitti, että” jos komitea antaisi ehdotetun ajan, he saattaisivat lakkauttaa kaupan, mutta päinvastoin, jos tätä lausuntoa ei noudatettaisi, heidän vielä syntymättömät lapsensa eivät näkisi liikenteen loppua.”Kansanedustajat äänestivät orjakaupan lopettamisen puolesta vuoden 1796 loppuun mennessä tyrmättyään ehdotukset orjakaupan lopettamisesta 1795 tai 1794. Tämän jälkeen parlamentti muutti Dundasin esittämiä tukipäätöslauselmia, jotta ne vastaisivat uutta tavoiteajankohtaa eli vuotta 1796. Esitys ja päätöslauselmat eivät saaneet hyväksyntää parlamentin ylähuoneessa, mutta käsittely lykättiin virallisesti seuraavaan istuntoon 5. kesäkuuta 1792, jossa niitä ei koskaan elvytetty.

Abolitionistien määrää suurensi Lordi Grenvillen johtaman hallituksen epävarma asema, sillä hänen lyhyt pääministerikautensa tunnettiin kaikkien kykyjen Ministeriönä. Grenville itse johti taistelua lakialoitteen hyväksymiseksi parlamentin ylähuoneessa, kun taas alahuoneessa lakialoitetta johti ulkoministeri Lordi Howick (Charles Grey, myöhemmin Earl Grey). Myös muilla tapahtumilla oli osansa; unionin vuoden 1800 säädökset toivat parlamenttiin 100 irlantilaista kansanedustajaa, joista suurin osa kannatti lakkauttamista. Lakiesitys annettiin ensimmäisen kerran eduskunnalle tammikuussa 1807. Helmikuuta 1807 parlamentin alahuoneeseen. 23. helmikuuta 1807, kaksikymmentä vuotta ristiretkensä aloittamisen jälkeen, Wilberforce ryhmineen palkittiin voitolla. Kymmenen tuntia kestäneen keskustelun jälkeen parlamentti hyväksyi Atlantin orjakaupan lakkauttamista koskevan lakialoitteen toisen käsittelyn ylivoimaisella äänimäärällä 283 puolesta ja 16 vastaan. Maaliskuuta 1807 ja se sai kuninkaallisen hyväksynnän 25. Laki astui voimaan 1. toukokuuta 1807. Kitty ’ s Amelia oli kuitenkin saanut lähtöluvan 27. huhtikuuta ennen määräaikaa. Niinpä alus lähti 27. heinäkuuta laillisesti matkaan. Tämä oli viimeinen laillinen orjamatka brittiläiselle alukselle.