vuonna 1913 seitsemännestätoista lisäyksestä tuli virallisesti osa Yhdysvaltain perustuslakia, jossa säädettiin senaattoreiden suorasta kansanvaalista. Tämä poikkesi merkittävästi kehyskuntien vuonna 1787 hyväksymästä suunnitelmasta. Perustuslain I pykälän 3 pykälän mukaan ” Yhdysvaltain senaatti koostuu kahdesta senaattorista kustakin osavaltiosta, jotka sen lainsäätäjä valitsee kuudeksi vuodeksi.”Framerit uskoivat, että valitessaan senaattoreita osavaltioiden lainsäätäjät sementoisivat siteensä maan hallitukseen. He odottivat myös, että osavaltioiden lainsäätäjien valitsemat senaattorit vapautuisivat yleisen mielipiteen paineista ja pystyisivät siten paremmin keskittymään lainsäädäntötoimintaan ja palvelemaan kunkin osavaltion tarpeita. Käytännössä senaattorit toimisivat” osavaltioiden lähettiläinä ” liittohallituksessa. Valitettavasti tämän järjestelmän kanssa ilmeni pian ongelmia, varsinkin kun osavaltion lainsäätäjät eivät päässeet yksimielisyyteen senaatin ehdokkaasta, mikä aiheutti usein senaatin avoimia paikkoja. Vuoteen 1826 mennessä alkoi ilmestyä ehdotuksia senaattoreiden suorasta vaalista, mutta uudistajilta kesti lähes sata vuotta saavuttaa tämä perustuslain muutos.