RKO: n (aka Radio-Keith-Orpheum, aka RKO Radio Pictures) historia on täysin ainutlaatuinen Hollywood-studioiden, erityisesti Big Fiven integroitujen suurten yhtiöiden keskuudessa. Se oli viimeinen suurista studioista, jotka luotiin, ja ensimmäinen (ja ainoa) studio, joka päättyi, ja sen yrityselämän elinikä haarukoitiin ja määriteltiin kahdella käänteentekevällä tapahtumalla, the coming of sound ja The coming of television-tapahtumilla, jotka rajoittivat paitsi RKO: n historiaa myös klassista Hollywoodia. Lisäksi koska se perustettiin lokakuussa 1928, vuotta ennen lamaa edeltänyttä pörssiromahdusta, RKO: ta vaivasivat taloudelliset vaikeudet jo varhain, muun muassa 1930-luvun alun konkurssi, josta se ei koskaan täysin toipunut. Näin studiolta puuttuivat resurssit, vakaa tuotantotoiminta sekä muille suurille yhtiöille ominaiset johdonmukaiset johtamis-ja liiketoimintakäytännöt. Kuten RKO: n historioitsija Richard Jewell kirjoittaa: ”RKO oli olemassa jatkuvassa siirtymätilassa: hallitukselta toiselle, tuotantopolitiikalta toiselle, elokuvantekijöiden ryhmältä aivan eri ryhmälle. Koska vähemmän vakaa studio, että sen kuuluisat kilpailijat, yhtiö ei koskaan ’asettui’, ei koskaan löytänyt todellista identiteettiään ” (Jewell, s. 10).

tämä epävakaus osoittautui sekalaiseksi siunaukseksi, sillä RKO: ta ravisuttivat lukuisat taloudelliset ja organisatoriset kriisit, mutta se otti kuitenkin todella rohkeita riskejä ja tuotti useita historiallisia elokuvia ja kanonisoituja klassikoita, kuten King Kong (1933), Bringing Up Baby (1938), Citizen Kane (1941) ja The Best Years of Our Lives (1946). RKO: n taloudellinen ahdinko rajoitti suuresti sen sopimuskykyjä, mutta se johti innovatiivisiin ja tuottaviin yhteenliittymiin itsenäisten tuottajien, kuten Walt Disneyn (1901-1966) ja Sam Goldwynin (1881-1974), freelance-ohjaajien kuten John Fordin (1894-1973) ja George Stevensin (1904-1975) ja huipputähtien kuten Cary Grantin (1904-1986), Carole Lombardin (1908-1942), ja Irene Dunne (1898-1990). Ja vaikka RKO: lta puuttui yrityksen vakaus ja luova identiteetti, joka oli tarpeen omaleimaisen talotyylin luomiseksi, se loi useita ”tunnusmerkillisiä” elokuvasyklejä ja-sarjoja, kuten lamakauden Fred Astaire-Ginger Rogers-musikaaleja, sota-ajan pienen budjetin kauhuelokuvia ja useita film noir-jännityselokuvia koko 1940-luvun ajan.

RKO näki myös hämmästyttävän vaihtuvuuden johtoryhmässä, mikä oli toinen keskeinen tekijä sen epäonnistuessa ”todellisen identiteetin kehittämisessä.”Tässä lahjakkuus osoittautui huomattavan epätasaiseksi, vaihdellen David Selznickistä (1902-1965), joka johti studiota lyhyesti 1930-luvun alussa, monomaaniseen Howard Hughesiin (1905-1976), joka osti yrityksen vuonna 1948 ja yllytti sen vuosikymmenen kestäneeseen tuhoon. Siitä hetkestä lähtien, kun Hughes otti RKO: n hallintaansa, hän teki tuhoisan bisnespäätöksen toisensa jälkeen, ja vuonna 1955 hän myi studion omaisuuden—sekä sen Elokuvat että tuotantolaitokset—kasvavalle televisioteollisuudelle. Huolimatta levottomasta, myrskyisästä historiasta, joka johti sen lopulliseen romahtamiseen, ja huolimatta siitä, että se on ainoa suuri studio Hollywoodin historiassa, joka on lopettanut tuotanto-jakelutoiminnan kokonaan, RKO: n perintö säilyy sen elokuvissa, jotka ovat saatavilla uusille yleisöille kaapelikanavilla ja DVD-uudelleenjulkaisuilla, ja myös satunnaisissa pyrkimyksissä hyödyntää sen ”brändin” pysyvää arvoa ja sen klassikkoelokuvien uusintaoikeuksia.