tässä kuussa tulee kuluneeksi 350 vuotta siitä, kun John Milton myi kustantajalleen Paradise Lostin tekijänoikeudet viiden punnan summalla.

hänen suuri teoksensa dramatisoi Raamatun vanhimman tarinan, jonka päähenkilöt tunnemme liiankin hyvin: Jumala, Aadam, Eeva, Saatana puhuvan käärmeen muodossa — ja omena.

paitsi tietenkin, että Genesis ei koskaan nimeä omenaa, vaan viittaa yksinkertaisesti ”hedelmään.”Lainatakseni Kuningas Jaakon Raamattua:

ja nainen sanoi käärmeelle: ”Me saamme syödä puutarhan puiden hedelmiä; mutta sen puun hedelmistä, joka on keskellä puutarhaa, Jumala on sanonut: ’Älä syö sitä äläkä koske siihen, ettet kuolisi.””

”hedelmä” on myös sana, jota Milton käyttää runon soinnillisissa alkusäkeissä:

miehen ensimmäisen tottelemattomuuden hedelmä ja

tuon kielletyn puun hedelmä, jonka kuolevainen maku

toi kuoleman maailmaan, ja kaikki murheemme

mutta yli 10 000-line poem, Milton nimeää hedelmän kahdesti, nimenomaisesti kutsuen sitä omenaksi. Miten omenasta tuli syyllinen hedelmä, joka toi kuoleman tähän maailmaan ja kaikki meidän murheemme?

lyhyt ja odottamaton vastaus on: Latinalainen sanaleikki.

selittääksemme meidän on mentävä aina 300-luvulle jKr., kun paavi Damasus määräsi johtavan raamatunoppineensa Hieronymuksen kääntämään heprealaisen Raamatun latinaksi. Hieronymuksen 15-vuotinen urakka, jonka tuloksena syntyi kanoninen Vulgata, käytti tavallisen ihmisen puhumaa latinaa. Kuten kävi ilmi, latinankieliset sanat pahalle ja omenalle ovat samat: malus.

heprealaisessa Raamatussa hyvän ja pahan tiedon puusta roikkuvasta hedelmästä käytetään yleisnimitystä peri, selittää Robert Appelbaum, joka käsittelee omenan raamatullista alkuperää kirjassaan Aguecheek ’s Beef, Belch’ s Hikotus, and Other Gastronomic Interjections.

”Peri voisi olla aivan mikä tahansa hedelmä”, hän sanoo. ”Rabbiiniset selittäjät luonnehtivat sitä vaihtelevasti viikunaksi, granaattiomenaksi, rypäleeksi, aprikoosiksi, sukaattisitruunaksi tai jopa vehnäksi. Osa kommentoijista piti kiellettyä hedelmää jopa eräänlaisena viininä, joka huumaa juotavaksi.”

kun Hieronymus oli kääntämässä ”hyvän ja pahan tiedon puuta”, kuului sana Malus. Nerokas mutta kiistelty teologi Jerome tunnettiin kuumasta temperamentistaan, mutta hänellä oli ilmeisesti myös melko viileä huumorintaju.

”Hieronymuksella oli useita vaihtoehtoja”, sanoo Appelbaum, joka on ruotsalaisen Uppsalan yliopiston englanninkielisen kirjallisuuden professori. ”Mutta hän törmäsi ajatukseen kääntää peri malukseksi, jolla on latinaksi kaksi hyvin erilaista merkitystä. Adjektiivina malus tarkoittaa pahaa tai pahaa. Substantiivina se näyttää tarkoittavan omenaa, sanan omassa merkityksessä, joka tulee hyvin yleisestä puusta, joka nykyään tunnetaan virallisesti nimellä Malus pumila. Jerome keksi hyvän sanaleikin.”

tarina ei pääty siihen. Appelbaum sanoo:” vielä monimutkaisemmaksi asian tekee se, että Hieronymuksen aikana ja pitkään sen jälkeenkin sana malus saattoi viitata mihin tahansa siementä sisältävään lihaan. Päärynä oli eräänlainen malus. Niin oli viikunakin, persikkanakin ja niin edelleen.”

mikä selittää, miksi Michelangelon Sikstuksen kappelin freskossa on viikunapuun ympärille kietoutunut käärme. Omena alkoi kuitenkin hallita syksyn taideteoksia Euroopassa sen jälkeen, kun saksalaisen taiteilijan Albrecht Dürerin kuuluisa kaiverrus vuodelta 1504 kuvasi omenapuun viereen asetetun presidenttiparin. Siitä tuli malliesimerkki tuleville taiteilijoille, kuten Lucas Cranach vanhempi, jonka valovoimainen Aatami ja Eeva-maalaus on ripustettu rubiinien tavoin hehkuviin omenoihin.

Milton noudatti tuolloin vain kulttuurista perinnettä. Mutta hän oli kuuluisa Cambridgen intellektuelli, joka puhui sujuvasti latinaa, kreikkaa ja hepreaa ja toimi Oliver Cromwellin vieraiden kielten sihteerinä Kansainyhteisön aikana. Jos joku tiesi Maluksen sanaleikistä, se oli hän. Silti hän päätti käyttää sitä. Miksi?

Appelbaum sanoo, että Miltonin käyttämä termi ”apple” oli monitulkintainen. ”Miltonin aikanakin sanalla oli kaksi merkitystä: joko se, mikä oli yhteinen omenamme, tai mikä tahansa siementä sisältävä mehevä hedelmä. Miltonilla oli luultavasti mielessään monitulkintaisesti nimetty esine, jolla oli erilaisia mielleyhtymiä sekä denotaatioita, joista useimmat, mutta eivät kaikki, yhdistivät omenan ajatuksen eräänlaiseen viattomuuteen, vaikkakin myös eräänlaiseen päihtymykseen, sillä kova omenasiideri oli yleinen englantilainen juoma.”

vasta myöhemmät Miltonin lukijat, kertoo Appelbaum, joka piti ”omenaa” ”omenana” eikä mitään siementä kantavaa hedelmää. Heille kielletystä hedelmästä tuli synonyymi malus pumilalle. Laajalti luettuna kanonisena teoksena Paradise Lost sementoi osaltaan Applen roolia Putous-tarinassa.

mutta olipa kielletty hedelmä omena, viikuna, persikka, granaattiomena tai jotain aivan muuta, kannattaa palata kadotetun Paratiisin kirjan 9 kiusauskohtaukseen sekä kunnianosoituksena Miltonille (joka sävelsi mestariteoksensa ollessaan sokea, köyhä ja koirankopissa regicidal politiikkansa vuoksi) että vain nauttiakseen kielen ylevästä kauneudesta. Thomas Jefferson rakasti tätä runoa. Superfood ruokavalio neuvoja, juhla ’self-help on paras apu’ ihanteellinen, ja läsnäolo käärme-öljy myyntimies, Paradise Lost on pohjimmainen amerikkalainen tarina, vaikka sävelletty yli sata vuotta ennen Yhdysvaltojen perustettiin.

kiusauskohtauksesta tekee niin imartelevan ja nautittavan se, että vaikka se on kirjoitettu arkaaisella englannilla, se on täynnä arkisia yksityiskohtia, jotka saavat lukijan pysähtymään yllättymään.

otetaan esimerkiksi käärmeen moitteettomasti ajoitettu mieletön viettely. Se ei tapahdu mihin tahansa vanhaan aikaan päivästä vaan lounasaikaan:

”Mean while the hour of Noon drawed on, and wak’ d / An eager appetite.”

mikä kankea ja hurmaavan inhimillinen yksityiskohta. Milton rakentaa sen varaan loihtimalla viipyilevästi omenoiden aromia tietäen varsin hyvin, että” ambrosiaalinen haju ” voi saada tyhjän vatsan toimimaan. Hedelmän ”suolainen haju”, joka rapsodisoi käärmettä, miellyttää aisteja enemmän kuin uuhen tai vuohen nisien tuoksu, joka tiputtelee kuorettoman maidon kanssa illalla. Tämän päivän Ruokaverkoston vaikuttajat ylenpalttisine ylistyksineen ja vimmaisine vertauksineen eivät voineet keksiä mitään lähellekään tuota erikoisen sensuellia vertailua.

on helppo kuvitella kohtaus. Eeva, utelias, herkkäuskoinen ja nokkela, katselee kaihoisasti salakuljetettua ”Ruddie and Gold”-hedelmää, samalla kun ylväs käärmeöljykauppias mutisee hänen kannustustaan. Aluksi, hän roikkuu takaisin, epäluuloinen hänen ” overpraising.”Mutta pian hän alkaa sortua: miten voi hedelmä, joka on niin ”kaunis silmälle, kutsuva makuun”, olla paha? Se on varmasti päinvastoin, sen” skientaalisen mahlan ” täytyy olla jumalallisen tiedon lähde. Käärmeen täytyy puhua totta.

Näin sanoi hänen harkitsematon kätensä pahalla hetkellä

eteenpäin hedelmään kurkottaen, hän pluck ’ d, hän syö:

maa tunsi haavan, ja luonto istuimeltaan

huokaillen läpi kaikkien tekojensa antoi murheen merkkejä,

että kaikki oli menetetty.

mutta Eve ei kestä lounaansa aiheuttamaa kosmista pettymystä. Tyytyväisenä ja juovuksissa kuin viinistä hän kumartuu alas ”Oi Sovran, kallis kaikista puista”, ja rientää ”oksan kaunehinta hedelmää” mukanaan rakkaalle Aadamilleen, jotta hänkin söisi ja pyrkisi jumaluuteen. Heidän yhteinen ateriansa, jota karkotus ja tuomio enteilevät, on koskettava ja koskettava kuvaelma avio-onnesta.

sillä välin käärme, tehtävänsä suorittanut, hiipii synkkyyteen. Saatana suuntaa innokkaasti kohti perkeletovereitten kokousta, jossa hän kerskuu, että ihmisen lankeemuksen on aiheuttanut jokin niinkin naurettava kuin ”omena.”

paitsi että se oli viikuna tai persikka tai päärynä. Muinainen roomalainen puntaroi-ja syntyi omenamyytti.

Nina Martyris on Knoxvillessä, Tennissä asuva freelance-toimittaja.