on monia määritelmiä sille, mitä uskomme kieleksi. Tunnettu brittiläinen tutkija Henry Sweet totesi, että ” kieli on ajatusten ilmaisua puheäänien yhdistyessä sanoiksi. Sanat yhdistetään lauseiksi, tämä yhdistelmä vastaa ajatusten muuttumiseen ajatuksiksi.”

muut tutkijat, amerikkalaiset kielitieteilijät Bernard Bloch ja George L. Tracer muotoilivat seuraavan määritelmän: ”Kieli on mielivaltaisten laulusymbolien järjestelmä, jonka avulla sosiaalinen ryhmä tekee yhteistyötä.”

yrittäessämme tehdä synteesiä erilaisista määritelmistä ehdotamme omaa:

jokainen ihminen hankkii lapsuudessaan kyvyn käyttää puhujana tai kuuntelijana ääniviestintäjärjestelmää, joka itsessään on vain sarja ääniä, jotka tulevat joistakin nieluun ja suuhun juuttuneista elimistä. Nämä ”äänet” ovat eri kieliä, joita ei voi ymmärtää ilman jonkinlaista oppimista. Yllättävää kyllä, ihmiset eivät voi käyttää vain niin sanottua äidinkieltään, vaan he voivat oppia ”toisia” kieliä. Yksi ihmisen kielen pääpiirteistä on se, että kaikki on tarttuvaa. Tarvittaessa luodaan uusia sanoja, joilla voidaan kuvata tai ilmaista uusia todellisuuksia, mutta ei ole koskaan alueita, jotka ovat erottamattomia.

kieli kokonaisuutena edustaa kokemusta, mutta se ei ole kokemusta itsessään. Tässä mielessä kieli on kuin kartta. Kartta kuvaa aluetta: valtiota tai aluetta, kaupunkia, kaupunginosaa, naapurustoa, jopa katua. Kartta kertoo, mihin kannattaa taipua päästäkseen johonkin paikkaan tai tietääkseen kahden pisteen välisen etäisyyden. Pääset kaukaa haettuihin yksityiskohtiin, joissa paikat näkyvät hyvin tarkasti. Mutta pohjimmiltaan kartta on yksi asia ja se osa maailmasta, jota se edustaa, on toinen. Kartta on paperille tai tietokoneen näytölle painettu viivojen ja värien joukko. Todelliset maantieteelliset paikat ovat valtavia täynnä elämää, melua ja näkymiä, joissa on liikettä, taloja, kukkuloita, lokkeja, ravintoloita, pysäköintialueita, kouluja, viheralueita, jokia jne. Kartta ei ole alue, vaikka tarvitsemme kartan tietääksemme, minne olemme menossa.