9.marraskuuta 1989 tuhannet riemuitsevat saksalaiset kaatoivat näkyvimmän jaon symbolin Euroopan sydämessä—Berliinin muurin. Kahden sukupolven ajan muuri oli rautaesiripun fyysinen esitys, ja Itä-Saksan rajavartijoilla oli seisovat ampumiskäskyt pakoa yrittäneitä vastaan. Mutta juuri kun muuri oli tullut kuvaamaan Euroopan kahtiajakoa, sen kaatuminen tuli kuvaamaan kylmän sodan päättymistä. Valkoisessa talossa presidentti George H. W. Bush ja hänen kansallisen turvallisuuden neuvonantajansa Brent Scowcroft katselivat tutkimuksen tapahtumia televisiosta tietoisina sekä hetken historiallisesta merkityksestä että edessä olevista Yhdysvaltain ulkopolitiikan haasteista.

saksalaiset juhlivat Berliinin muurin murtumista 10.marraskuuta 1989. (AP Photo/File)

edes optimistisin presidentti Ronald Reaganin Berliinissä vuonna 1987 pitämän puheen tarkkailija, joka kehotti Neuvostoliiton pääsihteeriä Mihail Gorbatšovia ”purkamaan tämän muurin”, ei olisi kuvitellut, että kaksi vuotta myöhemmin Itä-Euroopan kommunistihallinnot romahtaisivat kuin Dominot. Vuoteen 1990 mennessä entiset kommunistijohtajat olivat poissa vallasta, järjestettiin vapaat vaalit ja Saksa oli jälleen kokonainen.

hallintojen rauhanomainen romahdus ei suinkaan ollut ennalta määrätty. Neuvostoliiton panssarivaunut murskasivat mielenosoittajat Itä-Berliinissä kesäkuussa 1953, Unkarissa 1956 ja uudelleen Tšekkoslovakiassa 1968. Neuvostoliittolaiset sotasuunnittelijat olivat tiiviisti mukana Puolan sotatilalain suunnittelussa vuonna 1980, ja neuvostojoukkoja oli edelleen sijoitettuna eri puolille Itä-Eurooppaa, mikä oli yhtä lailla tae Neuvostoliiton turvallisuudelle kuin pahaenteinen muistutus Itä-Euroopan kansoille Neuvostoliiton herruudesta maihinsa nähden.

Reaganin hallinnon vahva retoriikka Itä-Euroopan ja Neuvostoliiton kansalaisten poliittisten pyrkimysten tukemiseksi sai vastaansa vuoden 1985 jälkeen uudenlaisen johtajan Neuvostoliitossa. Mihail Gorbatšovin perestroikan (uudelleenjärjestely) ja glasnostin (avoimuus) politiikka oikeutti kansalaisten vaatimukset uudistuksista sisältä päin. Gorbatšov teki myös selväksi – ensin salaa Itä-Euroopan johtajille, sitten yhä enemmän julkisuuteen-että Neuvostoliitto oli luopunut kommunistihallintoja tukevasta sotilaallisesta interventiopolitiikasta (Brežnevin oppi).

6.helmikuuta 1989 Puolan hallituksen ja maanalaisen Solidaarisuusliiton jäsenten väliset neuvottelut alkoivat virallisesti Varsovassa. Solidaarisuus perustettiin elokuussa 1980 Puolan taloutta halvaannuttaneiden lakkojen jälkeen. Neuvostoliiton vuonna 1981 julistama sotatilalaki ajoi järjestön maan alle, missä se säilyi länsimaisten työväenjärjestöjen ja puolalaisten émigré-ryhmien tuen ansiosta. Hallituksen ja solidaarisuuden edustajien huhtikuun 4.päivänä allekirjoittamien ”pyöreän pöydän neuvottelujen” tuloksiin kuuluivat vapaat vaalit 35 prosentille parlamentista (Sejm), vapaat vaalit vastaperustetulle senaatille, Uusi presidentin virka ja solidaarisuuden tunnustaminen poliittiseksi puolueeksi. Kesäkuuta, kun kiinalaiset panssarivaunut murskasivat opiskelijoiden johtamat protestit Pekingissä, solidaarisuus toi murskaavan vaalivoiton. Elokuun 24.päivään mennessä, kymmenen vuotta solidaarisuuden ilmaantumisen jälkeen, Tadeusz Mazowieckista tuli Itä-Euroopan ensimmäinen ei-kommunistinen pääministeri.

Unkarissa oli myös käynnissä rajuja muutoksia. Hallitus, joka oli jo kommunistihallituksista liberaalein, salli vapaan yhdistymisen ja kokoontumisen ja määräsi avaamaan maan rajan Länteen. Näin tehdessään se tarjosi pakokeinon yhä useammalle itäsaksalaiselle. Unkarin puolue erotti pitkäaikaisen johtajansa Janos Kadarin, hyväksyi oman versionsa pyöreän pöydän neuvotteluista opposition kanssa ja hautasi 16. kesäkuuta seremoniallisesti uudelleen Imre Nagyn, vuoden 1956 Unkarin vallankumouksen uudistusmielisen kommunistijohtajan. Lokakuun 23.päivään mennessä, kymmenen kuukautta poliittisten uudistusten alkamisen jälkeen, Unkari hyväksyi uuden perustuslain, joka mahdollisti monipuoluejärjestelmän ja kilpailukykyiset vaalit.

Itä-Saksan taloudellinen romahdus sai yhä useammat itäsaksalaiset hakeutumaan siirtolaisiksi Länteen. Tuhannet etsivät turvaa Länsi-Saksan lähetystöistä muissa kommunistimaissa, ja lopulta hallitus pakotti heidät sallimaan heidän maastamuuton erikoisjunilla. Vieraillessaan Berliinissä lokakuun alussa Gorbatšov varoitti Itä-Saksan johtoa uudistustarpeesta ja uskoutui neuvonantajilleen, että Itä-Saksan johtaja Erich Honecker oli korvattava. Kaksi viikkoa myöhemmin Honecker joutui eroamaan, kun sadattuhannet marssivat protestina eri puolilla itäsaksalaisia suurkaupunkeja. Maailman seuratessa televisiosta 9.marraskuuta Itä-Saksan hallitus ilmoitti avaavansa kaikki Itä-Saksan rajat. Berliinin muuri murtui liukkaassa tilanteessa, kun ilmeisen huonosti valmistautunut itäsaksalainen tiedottaja kertoi toimittajille, että uudet matkustusmääräykset koskevat myös Berliiniä. Ennen kuun loppua Länsi-Saksan liittokansleri Helmut Kohl julkisti suunnitelman kahden Saksan yhdistymisestä.

kun muuri murtui ja pelot Neuvostoliiton reaktiosta väistyivät, Dominot alkoivat kaatua kiihtyvällä tahdilla. Lokakuussa mellakkapoliisi pidätti satoja Prahassa luvattoman mielenosoituksen jälkeen; vain viikkoja myöhemmin sadattuhannet kokoontuivat Prahaan osoittamaan mieltään hallitusta vastaan. Prahan kevättä 1968 johtanut uudistusmielinen kommunisti Alexander Dubcek teki ensimmäisen julkisen esiintymisensä yli kahteen vuosikymmeneen. Uusi, ei-kommunistinen hallitus otti maan ohjat 5. Joulukuuta, ja 29.joulukuuta presidentiksi valittiin Vaclav Havel, kuuluisa näytelmäkirjailija ja toisinajattelija. Bulgariassa protestit johtavat Bulgarian kommunistisen puolueen pitkäaikaisen johtajan Todor Živkovin erottamiseen ja hänen korvaamiseensa uudistusmielisellä Kommunistilla Petar Mladenovilla. Uusi hallitus ilmoitti nopeasti järjestävänsä vapaat vaalit vuonna 1990.

ainoastaan Romaniassa tapahtumat muuttuivat väkivaltaisiksi. Nicolae Ceausescu, joka oli yhä idiosynkraattisempi jäänne Stalinistisesta ajasta, kieltäytyi kaikista uudistuksista. Armeija ja poliisi ampuivat 17.joulukuuta Timisoarassa hallituksen politiikkaa protestoivia väkijoukkoja kohti tappaen kymmeniä. Protestit levisivät muihin kaupunkeihin, ja satoja kuoli, kun Ceausescu määräsi mielenosoitukset tukahdutettaviksi väkivaltaisesti 21. joulukuuta. Seuraavana päivänä Ceausescu joutui pakenemaan Bukarestista ja armeijan yksiköt pidättivät hänet maaseudulla. Uudistusmielisen kommunistin Ion Iliescun johtama väliaikaishallitus järjesti nopean valeoikeudenkäynnin ja Ceausescu vaimoineen teloitettiin joulukuun 25.

kesään 1990 mennessä kaikki Itä-Euroopan entiset kommunistihallitukset korvattiin demokraattisesti valituilla hallituksilla. Puolassa, Unkarissa, Itä-Saksassa ja Tšekkoslovakiassa vastaperustetut keskustaoikeistolaiset puolueet nousivat valtaan ensimmäistä kertaa toisen maailmansodan päättymisen jälkeen. Bulgariassa ja Romaniassa uudistuneet kommunistit säilyttivät hallitusten hallinnan, mutta uudet keskustaoikeistolaiset puolueet pääsivät parlamentteihin ja aktivoituivat poliittisella näyttämöllä. Itä-Euroopan uudelleen integroitumiselle läntisiin taloudellisiin, poliittisiin ja turvallisuuskehyksiin asetettiin suunta. Kirjoittaessaan päiväkirjaansa 10. marraskuuta 1989 Gorbatšovin ulkopoliittinen neuvonantaja Anatoli Tšernjajev totesi, että muurin murtuminen merkitsi ”muutosta maailman voimatasapainossa” ja Jaltan loppua.

tavatessaan Maltalla 2.joulukuuta Bush ja Gorbatšov ”hautasivat kylmän sodan Välimeren pohjaan”, kuten eräs Gorbatšovin alaisista myöhemmin kuvaili. Muistelmissaan Bush totesi, että hänen tuossa kokouksessa rakentamansa välit Gorbatšovin kanssa osoittautuisivat myöhemmin hyödyllisiksi. Ja vaikka Scowcroft ei vielä tuntenut kylmän sodan olevan ohi, hän totesi, että Yhdysvaltain silloinen politiikka kehittyi ”muutosten hiljaisesta tukemisesta Neuvostoliiton myöntyväisyyden, jopa yhteistyön, kehittämiseen niissä.”