se, mitä on alettu kutsua feministisen liikkeen ensimmäiseksi aalloksi, alkoi 1800-luvun puolivälissä ja kesti vuoteen 1920, jolloin naisille annettiin äänioikeus. Valkoiset keskiluokkaiset ensimmäisen aallon feministit 1800-luvulta 1900-luvun alkuun, kuten suffragistien johtajat Elizabeth Cady Stanton ja Susan B. Anthony keskittyi pääasiassa naisten äänioikeuteen (äänioikeus), coverture-lakien kumoamiseen sekä koulutukseen ja työelämään pääsyyn. Nämä tavoitteet on tunnetusti kirjattu Seneca Fallsin Tunnejulistukseen, joka on Yhdysvaltain ensimmäisen Naisten oikeuksien sopimuksen vuonna 1848 tuloksena syntynyt asiakirja.

Naisten äänioikeuden vaatiminen, peitetarinan poistaminen sekä pääsy työelämään ja koulutukseen olivat tuolloin varsin radikaaleja vaatimuksia. Nämä vaatimukset kohtasivat todellisen naiseuden kultin ideologian, joka tiivistettiin neljään keskeiseen oppiin-hurskauteen, puhtauteen, alistumiseen ja huonekuntalaisuuteen—joiden mukaan valkoiset naiset sijaitsivat oikeutetusti ja luonnollisesti kotitalouden yksityisellä alueella eivätkä sopineet julkiseen, poliittiseen osallistumiseen tai työhön talouselämässä. Tätä todellisen naiseuden kultin ideologian vastustamisen korostamista muovasi kuitenkin liikkeen johtajien valkoinen keskiluokkainen näkökulma. Kuten käsittelimme luvussa 3, aidon naiseuden kultti oli valkoisen naiseuden ideologia, joka järjestelmällisesti kielsi mustia ja työväenluokkaisia naisia pääsemästä ”naisten” kategoriaan, koska työväenluokan ja mustien naisten oli pakko tehdä työtä kodin ulkopuolella.

ensimmäisen aallon liikkeen valkoinen keskiluokkainen johto muokkasi liikkeen prioriteetteja jättäen usein pois työväenluokkaisten naisten ja värillisten naisten huolet ja osallistumisen. Esimerkiksi Elizabeth Cady Stanton ja Susan B. Anthony perusti National Women Suffrage Associationin (NWSA) irtautuakseen muista suffragisteista, jotka kannattivat 15.lisäystä, joka antaisi afroamerikkalaisille miehille äänioikeuden ennen naisia. Stanton ja Anthony etuoikeuttivat valkoisten naisten oikeudet sen sijaan, että olisivat luoneet solidaarisuutta rotu-ja luokkaryhmien välille. Niinpä he näkivät naisten äänioikeuden Naisten oikeuksien liikkeen keskeisenä tavoitteena. Esimerkiksi Susan B. Anthony kirjoitti, ”me osoitamme, että äänestys turvaa naiselle tasa-arvoisen paikan ja yhtäläiset palkat työelämässä; että se avaa hänelle koulut, korkeakoulut, ammatit, ja kaikki mahdollisuudet ja edut elämän; että hänen kädessään se on moraalinen voima pysyä vuorovesi rikollisuuden ja kurjuuden joka puolella” (mainittu Davis 1981: 73). Samaan aikaan työväenluokkaiset ja värilliset naiset tiesivät, että pelkkä äänestäminen ei kumonnut luokan ja rodun eriarvoisuutta. Kuten feministiaktivisti ja tutkija Angela Davis (1981) kirjoittaa, työväenluokan naiset ”…olivat harvoin liikuttuneita suffragistien lupauksesta, että äänestys sallisi heidän tulla tasa-arvoisiksi miehilleen—riistetyille, kärsiville miehille” (Davis 1981: 74-5). Lisäksi suurin äänioikeusjärjestö, National American Woman Suffrage Association (NAWSA)—National Women Suffrage Associationin jälkeläinen-kielsi mustien naisten suffragistien osallistumisen järjestöönsä.

vaikka ensimmäisen aallon liike oli suurelta osin keskiluokkaisten valkoisten naisten määrittelemä ja johtama, sen ja orjuuden lopettamiseen pyrkineen abolitionistisen liikkeen ja sisällissodan päättymisen jälkeisen rotuoikeusliikkeen välillä oli merkittävää päällekkäisyyttä. Historioitsija Nancy Cott (2000) väittää, että molemmissa liikkeissä oli jollain tapaa kyse pitkälti omasta omistuksesta ja oman kehon hallinnasta. Orjille se merkitsi vapautta elinikäisestä, palkattomasta pakkotyöstä sekä vapautta seksuaalisesta väkivallasta, jota monet orjuutetut mustat naiset kärsivät isänniltään. Naimisissa oleville valkoisille naisille se merkitsi tunnustusta ihmisinä lain edessä ja kykyä kieltäytyä miehensä seksuaalisesta lähentelystä. Valkoisen keskiluokan abolitionistit tekivät usein analogioita orjuuden ja avioliiton välillä, kuten abolitionisti Antoinette Brown kirjoitti vuonna 1853, että ”vaimo on palveluksen ja työn velkaa miehelleen yhtä paljon ja yhtä ehdottomasti kuin orja tekee isännälleen” (Brown, siteerattu. Cott 2000: 64). Tällä avioliiton ja orjuuden välisellä analogialla oli tuolloin Historiallinen resonanssi, mutta se yhdisti ongelmallisesti sen ainutlaatuisen kokemuksen orjuuden rodullistetusta sorrosta, jonka afroamerikkalaiset naiset kohtasivat hyvin erilaisella sorrolla, jota valkoiset naiset kohtasivat peitetehtävissä. Tämä kuvastaa varsin hyvin Angela Davisin (1983) väitettä, että vaikka tuon ajan valkoihoiset abolitionistit ja feministit antoivat merkittävän panoksen orjuuden vastaisiin kampanjoihin, he eivät useinkaan ymmärtäneet orjanaisten elämän ainutlaatuisuutta ja vakavuutta ja tavaraorjuuden monimutkaista järjestelmää.

Mustat aktivistit, kirjailijat, sanomalehtikustantajat ja akateemikot liikkuivat rotuoikeuden ja feministisen liikkeen välillä, vaatien sisällyttämistä ensimmäisen aallon feministiseen liikkeeseen ja tuomiten orjuuden ja Jim Crow-lait, jotka ylläpitivät rotuerottelua. Sojourner Truthin kuuluisa ”Ain’ t i a Woman?”puhe, jonka on katsottu johtuneen Akronin Naiskonventista vuonna 1851, vangitsi hyvin tämän kiistellyn yhteyden ensimmäisen aallon naisliikkeen ja abolitionistisen liikkeen välillä. Puheessaan hän kritisoi mustien naisten sulkemista naisliikkeen ulkopuolelle ja samalla tuomitsi orjuuden vääryydet:

tuo mies tuolla sanoo, että naisia pitää auttaa vaunuihin ja nostaa ojien yli, ja että heillä on paras paikka kaikkialla. Kukaan ei koskaan auta minua vaunuihin tai mutalammikoiden yli tai anna minulle parasta paikkaa! Ja Enkö minä ole nainen? Katso minua! Katso kättäni! Minä olen kyntänyt ja istuttanut ja koonnut aittoihin, eikä kukaan voi johtaa minua!….Olen synnyttänyt kolmetoista lasta ja nähnyt melkein kaikki myytävän orjuuteen, ja kun huusin äitini murheesta, ei kukaan muu kuin Jeesus kuullut minua! Ja Enkö minä ole nainen?

Feministihistorioitsija Nell Painter (1996) on kyseenalaistanut tämän esityksen paikkansapitävyyden väittäen, että valkoiset suffragistit muuttivat dramaattisesti sen sisältöä ja otsikkoa. Tämä kuvaa sitä, että tietyt yhteiskunnalliset toimijat, joilla on valtaa, voivat rakentaa tarinan ja mahdollisesti vääristää vähemmän valtaa omaavia toimijoita ja yhteiskunnallisia liikkeitä.

syrjäytymisestään huolimatta mustat naiset nousivat intohimoisiksi ja voimakkaiksi johtajiksi. Ida B. Wells, erityisen vaikutusvaltainen aktivisti, joka osallistui naisten äänioikeusliikkeeseen, oli värillisten kansan edistämisen kansallisen yhdistyksen (NAACP) perustajajäsen, toimittaja ja useiden lehtisten ja artikkelien kirjoittaja, jotka paljastivat tuhansien afroamerikkalaisten väkivaltaiset lynkkaukset jälleenrakennuskaudella (sisällissodan jälkeisenä aikana). Wells väitti, että lynkkaus jälleenrakennuskaudella oli systemaattinen yritys ylläpitää rodullista epätasa-arvoa, vaikka 14.lisäys vuonna 1868 (jonka mukaan afroamerikkalaiset olivat kansalaisia eikä heitä voitu syrjiä heidän rotunsa perusteella) (Wells 1893). Lisäksi tuhannet afroamerikkalaiset naiset kuuluivat National Association of Colored Women ’ s Clubs-järjestöön, joka kannatti äänioikeutta, mutta ei saanut tunnustusta pääosin keskiluokkaiselta white National American Woman Suffrage Associationilta (NAWSA).

19.lisäyksen läpimeno vuonna 1920 asetti koetukselle väitteen, jonka mukaan naisten äänioikeuden myöntäminen antaisi heille esteettömän pääsyn instituutioihin, joista heiltä oli evätty pääsy, sekä tasa-arvon miesten kanssa. Tämä väite oli selvästi todistettu vääräksi, kuten oli käynyt 18.lisäyksen läpimenolle, jota seurasi vastareaktio. Plessy v. Fergusonissa vuonna 1896 Jim Crow-lakien monimutkaisuus osavaltioissa eri puolilla maata ja Ku Klux Klanin hillitön väkivalta estivät mustia naisia ja miehiä pääsemästä äänestämään, koulutukseen, työhön ja julkisiin tiloihin. Vaikka 18.ja 19. lisäyksen nojalla lain abstraktissa piirissä vallitsi yhtäläiset oikeudet, rotujen ja sukupuolten välisen epätasa-arvon jatkuminen käytännössä oli aivan toisenlaista.