maalaus

tärkeimmät Impressionistimaalarit olivat Claude Monet, Pierre Auguste Renoir, Camille Pissarro, Alfred Sisley, Berthe Morisot, Armand Guillaumin ja Frédéric Bazille, jotka työskentelivät yhdessä, vaikuttivat toisiinsa ja näyttelivät yhdessä. Myös Edgar Degas ja Paul Cézanne maalasivat 1870-luvun alussa jonkin aikaa impressionistiseen tyyliin. Vakiintunut taidemaalari Édouard Manet, jonka työt 1860-luvulla vaikuttivat suuresti Monet ’ hun ja muihin ryhmän jäseniin, omaksui itse impressionistisen lähestymistavan noin vuonna 1873.

nämä taiteilijat tulivat uransa alkuvaiheessa tyytymättömiksi akateemisen opetuksen painottaessa jonkin historiallisen tai mytologisen aiheen kuvaamista kirjallisilla tai anekdoottisilla vivahteilla. He hylkäsivät myös akateemisen maalaustaiteen perinteiset mielikuvitukselliset tai ihannoivat hoidot. 1860—luvun lopulla Manet ’ n taide heijasti uutta estetiikkaa—jonka piti olla impressionistisen työn ohjaava voima-jossa perinteisen aiheen merkitystä väheksyttiin ja huomio siirtyi taiteilijan manipuloimaan väriä, sävyä ja tekstuuria päämäärinä itsessään. Manet ’ n maalauksessa aiheesta tuli väline tasaväristen alueiden taiteelliselle sommittelulle, ja perspektiivinen syvyys minimoitiin niin, että katsoja tarkastelisi kuvan pintakuvioita ja suhteita sen luoman kuvitteellisen kolmiulotteisen tilan sijaan. Samoihin aikoihin Monet sai vaikutteita innovatiivisilta taidemaalareilta Eugène Boudinilta ja Johan Barthold Jongkindilta, jotka kuvasivat meren ja taivaan ohikiitäviä vaikutuksia erittäin värillisten ja tekstillisesti vaihtelevien maalausmenetelmien avulla. Impressionistit omaksuivat myös Boudinin tavan maalata täysin ulkoapäin varsinaista kohtausta katsoessaan sen sijaan, että olisivat viimeistelleet maalauksen luonnoksista studiossa, kuten tavanomainen käytäntö oli.

1860-luvun lopulla Monet, Pissarro, Renoir ja muut alkoivat maalata maisemia ja jokikohtauksia, joissa he yrittivät kiihkottomasti tallentaa esineiden värejä ja muotoja niiden esiintyessä luonnonvalossa tiettynä aikana. Nämä taiteilijat hylkäsivät perinteisen maisemapaletin, joka koostui mykistetyistä vihreistä, ruskeista ja harmaista, ja maalasivat sen sijaan vaaleammalla, aurinkoisemmalla ja loistavammalla avaimella. Aluksi he maalasivat valon leikkiä veden päällä ja sen aaltojen heijastuvia värejä ja yrittivät toistaa auringonvalon ja varjon sekä suoran ja heijastuvan valon moninaisia ja eloisia vaikutuksia, joita he havaitsivat. Pyrkiessään toistamaan verkkokalvolle rekisteröidyt välittömät näkövaikutelmat he hylkäsivät harmaiden ja mustien käytön varjoissa epätarkkina ja käyttivät sen sijaan Komplementtivärejä. Mikä vielä tärkeämpää, he oppivat rakentamaan esineitä erillisistä sirpaleista ja täplistä, jotka olivat puhdasta harmonisoivaa tai vastakohtaista väriä, mikä toi mieleen rikkinäisen kirkkauden ja auringonvalon ja sen heijastusten aikaansaamat värisävyn vaihtelut. Kuviensa muodot menettivät selkeät ääriviivansa ja muuttuivat aineettomiksi, hohtaviksi ja väriseviksi todellisten ulkoilmaolosuhteiden uudelleenluomisessa. Ja lopulta perinteisistä muodollisista sommitelmista luovuttiin arkisemman ja vähemmän teennäisen kuvakehyksen esineiden sijoittamisen hyväksi. Impressionistit laajensivat uusia tekniikoitaan maisemien, puiden, talojen ja jopa kaupunkien katukuvien ja rautatieasemien kuvaamiseen.

vuonna 1874 ryhmä piti ensimmäisen näyttelynsä riippumatta Ranskan akatemian virallisesta salongista, joka oli johdonmukaisesti hylännyt suurimman osan heidän teoksistaan. Monet ’ n maalaus Impression: Sunrise (1872) toi heille alun perin pilkkanimen ”impressionistit” toimittaja Louis Leroyn kirjoittaessa satiiriseen Le Charivari-lehteen vuonna 1874. Taiteilijat itse omaksuivat nimen pian kuvaavana tarkoituksenaan välittää tarkasti visuaalisia ” vaikutelmia.”He pitivät seitsemän seuraavaa näyttelyä, viimeisen vuonna 1886. Tuona aikana he jatkoivat omien henkilökohtaisten ja yksilöllisten tyyliensä kehittämistä. Kaikki kuitenkin vahvistivat työssään tekniikan vapauden periaatteet, henkilökohtaisen eikä sovinnaisen lähestymistavan aiheeseen ja totuudenmukaisen luonnon jäljentämisen periaatteet.

1880-luvun puoliväliin mennessä impressionistien ryhmä oli alkanut hajota, kun jokainen taidemaalari ajoi yhä enemmän omia esteettisiä etujaan ja periaatteitaan. Lyhyellä olemassaolollaan se oli kuitenkin saanut aikaan vallankumouksen taiteen historiassa, tarjoten teknisen lähtökohdan Postimpressionistisille taiteilijoille Cézanne, Degas, Paul Gauguin, Vincent van Gogh ja Georges Seurat ja vapauttaen kaiken myöhemmän länsimaisen maalaustaiteen perinteisistä tekniikoista ja lähestymistavoista aihepiiriin.