Sergio Centofanti

sata viisikymmentä vuotta sitten, 18.heinäkuuta 1870, julistettiin perustuslain pastori Aeternus, joka määritteli kaksi dogmia paavin ensisijaisuudesta ja paavin erehtymättömyydestä.

pitkät ja kiihkeät keskustelut

paikalla olleet 535 Kirkolliskokousisää hyväksyivät dogmaattisen perustuslain yksimielisesti ”pitkien, kiivaiden ja kiivaiden keskustelujen jälkeen”, kuten Paavali VI sanoi yleisötilaisuudessa vuonna 1969. Hän kuvaili tuota päivää ” dramaattiseksi sivuksi kirkon elämässä, mutta kaikesta huolimatta yhtä selkeäksi ja lopulliseksi. 83 valtuusto-isää ei osallistunut äänestykseen. Tekstin hyväksyminen tuli Vatikaanin ensimmäisen kirkolliskokouksen viimeisenä päivänä, joka keskeytettiin seuraavana päivänä Ranskan-Preussin sodan alkamisen vuoksi. Italian joukkojen vallattua Rooman 20. syyskuuta 1870 – mikä merkitsi käytännössä Pontificalisten valtioiden loppua-neuvosto julistettiin ehdottomaksi. Kirkolliskokouksen aikana syntyneet ristiriidat johtivat niin sanottujen Vanhakatolisten skismaan.

uskon rationaalisuutta ja yliluonnollista luonnetta koskeva oppi

pastori Aeternuksen kaksi opinkappaletta julistettiin dei Filiuksen, Vatikaanin toisen dogmaattisen perustuslain, 24.huhtikuuta 1870 julistaman uskon rationaalisuutta ja yliluonnollista luonnetta koskevien dogmien jälkeen. Tekstissä sanotaan, että ” Jumala, kaiken alku ja loppu, voidaan varmasti tuntea inhimillisen järjen luonnonvalosta, luomusten kautta (Room.1:20).”

tämä oppi, kuten Paavali VI selitti vuoden 1969 yleisössä, tunnustaa, että ”järki voi yksin omalla voimallaan saavuttaa tietynlaisen tiedon luojasta olentojen kautta. Näin ollen kirkko puolustaa rationalismin aikakaudella järjen arvoa ”säilyttäen toisaalta” ilmoituksen ja uskon ylemmyyden järkeen ja sen kykyihin nähden”, mutta julistaen toisaalta, että ”uskon totuuden ja järjen totuuden välillä ei voi olla mitään vastustusta, koska Jumala on molempien lähde.”

vuonna 1998 julkaistussa kiertokirjeessä Fides et ratio paavi Johannes Paavali II vakuuttaa, että ”usko ja järki ovat kuin kaksi siipeä, joilla ihmishenki nousee totuuden mietiskelyyn; ja Jumala on asettanut ihmissydämeen halun tuntea totuus—sanalla tuntea itsensä—niin että tuntemalla ja rakastamalla Jumalaa miehet ja naiset voivat myös tulla totuuden täyteyteen itsestään.”

ensisijaisuuden dogmi

pastori Aeternuksessa, paavi Pius IX: ssä, ennen ensisijaisuutta koskevan dogmin julistamista, muistuttaa Jeesuksen rukouksesta Isälle, että hänen opetuslapsensa voisivat olla”yhtä”: Pietari ja hänen seuraajansa ovat kirkon ykseyden” pysyvä periaate ja näkyvä perusta”. Hän vakuuttaa juhlallisesti:

”me opetamme ja julistamme, että Evankeliumitodisteiden mukaan koko Jumalan seurakunnan ensisijainen toimivalta luvattiin heti ja suoranaisesti siunatulle apostoli Pietarille ja annettiin hänelle Kristuksen, Herran, kautta…. Sen, minkä Herramme Jeesus Kristus, paimenten ruhtinas ja suuri lammasten paimen, siunatussa apostoli Pietarissa, seurakunnan jatkuvaksi pelastukseksi ja pysyväksi hyödyksi, on ehdottomasti pysyttävä ikuisesti Kristuksen valtuudella siinä kirkossa, joka on perustettu niin kuin se on kalliolla, pysyy lujana aikojen loppuun asti …

” sen tähden, joka seuraa Pietarin tuolia, saa Kristuksen itsensä asettamana, Pietarin koko seurakunnan Ylimmyyden … sekä papisto että uskolliset, riippumatta siitä, mikä meno ja arvo on, sekä yksin että yhdessä, ovat sidottu alistua tähän voimaan hierarkkisen alistamisen ja todellisen tottelevaisuuden velvollisuudella, eikä tämä koske ainoastaan uskoa ja moraalia koskevia asioita, vaan myös niitä, jotka kunnioittavat kirkon kuria ja hallintoa kaikkialla maailmassa. Näin Kristuksen seurakunnasta tulee yksi lauma yhden ylimmän paimenen alaisuudessa, kun se on yksimielinen Rooman paavin kanssa ehtoollisessa ja saman uskon tunnustuksessa. Tämä on katolisen totuuden opetus, eikä kukaan voi poiketa siitä vaarantamatta uskoaan ja pelastustaan.”

paavin erehtymätön Magisterium

paavin johdossa, kirjoittaa Pius IX, ”mukana on myös opetuksen ylin valta.”Tämä valta annettiin Pietarille ja hänen seuraajilleen ”kaikkien pelastamiseksi”, kuten ” kirkon jatkuva perinne vahvistaa.”Hän jatkaa:

”mutta koska juuri tänä aikakautena, jolloin apostolisen viran tervehtivää tehokkuutta erityisesti tarvitaan, ei ole tavattavissa muutamia, jotka väheksyvät sen valtaa, niin me katsomme ehdottoman välttämättömäksi vahvistaa juhlallisesti se etuoikeus, jonka Jumalan ainosyntyinen Poika mielellään liitti korkeimpaan pastoraaliseen virkaan.

”siksi me, uskollisesti pitäen kiinni perinteestä, joka on saatu kristillisen uskon alusta, Jumalan, meidän Vapahtajamme, kunniaksi, katolisen uskonnon korottamiseksi ja kristityn kansan pelastamiseksi, Pyhän neuvoston hyväksynnällä, opetamme ja määrittelemme jumalallisesti ilmoitettuna dogmina, että kun Rooman paavi puhuu ex cathedraa, TS. kun hän käyttäessään virkaansa kaikkien kristittyjen paimenena ja opettajana, ylimmän apostolisen auktoriteettinsa nojalla määrittelee uskoa tai moraalia koskevan opin, joka on koko kirkon hallussa, hänellä on, siunatussa Pietarissa hänelle luvatun jumalallisen avun kautta, sen erehtymättömyyden, josta jumalallinen Lunastaja tahtoi kirkkonsa nauttivan uskon tai moraalin opin määrittelyssä. Siksi tällaiset Rooman paavin määritelmät ovat itsessään, eivätkä kirkon suostumuksella, korjaamattomia.”

kun erehtymättömyys tapahtuu

paavi Johannes Paavali II selitti erehtymättömyyden merkityksen ja rajat yleisössä 24. maaliskuuta 1993:

”erehtymättömyyttä ei anneta Rooman paaville yksityishenkilönä, vaan koska hän täyttää kaikkien kristittyjen pastorin ja opettajan viran. Hän ei myöskään käytä sitä niin, että hänellä olisi valta itsessään ja yksin, vaan ’ylimmällä apostolisella valtallaan’ ja ’siunatussa Pietarissa hänelle luvatulla Jumalan avulla.’Lopuksi, hänellä ei ole sitä, ikään kuin hän voisi hävittää sen tai luottaa siihen kaikissa olosuhteissa, vaan ainoastaan ’kun hän puhuu tuolista’ ja vain oppikentällä, joka rajoittuu uskon ja moraalin totuuksiin ja niihin läheisesti liittyviin (…) paavin tulee toimia’ kaikkien kristittyjen pastorina ja lääkärinä’, lausuen totuuksista, jotka koskevat’ uskoa ja moraalia’, termein, jotka selvästi ilmaisevat hänen aikomuksensa määritellä tietty totuus ja vaatia kaikkien kristittyjen pitäytyvän siinä lopullisesti.

”näin tapahtui esimerkiksi Marian tahrattoman sikiämisen määritelmässä, josta Pius IX vakuutti: ’se on Jumalan ilmoittama oppi, johon kaikkien uskovaisten täytyy Tästä syystä lujasti ja alinomaa uskoa’; tai myös Marian taivaaseenastumisen määritelmässä, kun Pius XII sanoi: ’Herramme Jeesuksen Kristuksen, siunattujen Apostolien Pietarin ja Paavalin auktoriteetilla ja meidän auktoriteetillamme julistamme ja määrittelemme Jumalan paljastamaksi dogmiksi… jne.”Näissä olosuhteissa voidaan puhua poikkeuksellisesta paavillisesta magisteriumista, jonka määritelmät ovat korjaamattomia ”itsestään, eivät kirkon suostumuksella” (…) Korkeimmat Paavit voivat käyttää tätä magisteriumin muotoa. Ja näin on itse asiassa tapahtunut. Monet Paavit eivät kuitenkaan ole käyttäneet sitä.”

dogmit ja opin kehitys

Kansainvälinen teologinen komissio selittää asiakirjassaan ”dogman tulkinta” (julkaistu vuonna 1990, kun kardinaali Joseph Ratzinger oli laitoksen johdossa), että erehtymättömyys ei tarkoita putoamista ”perimmäiseen totuudessa pysymiseen”, koska se on ymmärrettävä perinteen elävän ja dynaamisen luonteen yhteydessä, kuten Dei Verbum vakuuttaa:

”Tämä Apostolien perimä perinne kehittyy kirkossa Pyhän Hengen apua. Sillä todellisuuksien ja annettujen sanojen ymmärtäminen kasvaa. Tämä tapahtuu kautta mietiskely ja tutkiminen tekemät uskovien, jotka aarre nämä asiat sydämessään (katso Luukas, 2:19, 51) kautta Läpitunkeva ymmärrys hengellisiä realiteetteja, joita he kokevat, ja kautta saarnaaminen niille, jotka ovat saaneet kautta episkopaalinen peräkkäin varma lahja totuuden” (DV, 8).

Johannes Paavali II pystyy näin toteamaan edellä mainitussa yleisössä, ”että Magisteriumin käyttö konkretisoi ja ilmentää Rooman paavin panosta opin kehittymiseen kirkossa.”

ensisijaisuus, kollegiaalisuus, Ekumenia

Paavali VI puolusti vuoden 1969 yleisötilaisuudessa Vatikaanin ensimmäisen kirkolliskokouksen merkitystä ja sen yhteyttä sen seuraajaan Vatikaanin toiseen kirkolliskokoukseen: ”kaksi Vatikaanin kirkolliskokousta, ensimmäinen ja toinen, täydentävät toisiaan” vaikka ne eroavat suuresti ”monista syistä.”Niinpä paavin valtaoikeuksiin Vatikaani I: ssä kiinnitetty huomio ulotettiin Vatikaani II: ssa koko Jumalan kansaan käsittein ”kollegiaalisuus” ja ”ehtoollinen.”Samaan aikaan keskittyminen kirkon ykseyteen, jonka näkyvänä vertailukohtana on Pietari, kehittyy voimakkaassa sitoutumisessa ekumeeniseen vuoropuheluun — jopa siinä määrin, että Johannes Paavali II, ut unum sint, pystyi käynnistämään vetoomuksen eri kristillisille yhteisöille” löytääkseen tavan käyttää ensisijaisuutta, joka, vaikka se ei millään tavoin kiellä sen tehtävän kannalta oleellista, on kuitenkin avoin uudelle tilanteelle.”

ja Paavi Franciscus puhuu Evangelii gaudiumissa ” paaviuden kääntymisestä.”Hän toteaa, että” Vatikaanin toinen kirkolliskokous totesi, että muinaisten patriarkaalisten kirkkojen tavoin episkopaaliset Konferenssit voivat ’myötävaikuttaa monin ja hedelmällisin tavoin kollegiaalisen hengen konkreettiseen toteutumiseen.’Tämä toive ei kuitenkaan ole täysin toteutunut, koska piispainkokousten juridista asemaa, jossa ne nähtäisiin erityisluonteisina kohteina, joihin sisältyisi todellinen opillinen auktoriteetti, ei ole vielä riittävästi kehitetty. Liiallinen keskittäminen sen sijaan, että se osoittautuisi hyödylliseksi, vaikeuttaa kirkon elämää ja sen lähetystyötä.”

ja on myös muistettava, että Vatikaanin toisen testamentin mukaan ”kirkolle luvattu erehtymättömyys asuu myös piispainkokouksessa, kun tämä elin harjoittaa korkeinta magisteriumia Pietarin seuraajan kanssa” (Lumen gentium, 25).

rakastaakseen paavia

menemällä dogmeja pitemmälle paavi pyhä Pius X muistutti eräässä yleisötilaisuudessa vuonna 1912 paavin rakastamisen ja tottelemisen välttämättömyydestä – ja sanoi olevansa murheissaan, kun näin ei tapahtunut.

Saint John Bosco rohkaisi yhteistyökumppaneitaan ja nuoria poikia, joita hän auttoi säilyttämään aina sydämessään ”kolme valkoista rakkautta”: ehtoollisen, Neitsyt Marian ja paavin.

ja Benedictus XVI, joka puhui Krakovassa 27.toukokuuta 2006 Johannes Paavali II: n kanssa kasvaneiden nuorten kanssa, selittivät yksinkertaisin sanoin, mitä niissä uskon totuuksissa vahvistettiin, jotka julistettiin kauan sitten vuonna 1870:

”älä pelkää rakentaa elämääsi kirkon ja kirkon varaan. Olette kaikki ylpeitä rakkaudestanne Peteriä ja hänen huostaansa uskottua kirkkoa kohtaan. Älkää antako niiden huijata itseänne, jotka haluavat leikkiä Kristusta kirkkoa vastaan. On yksi perusta, jolle talo kannattaa rakentaa. Tämä perustus on Kristus. On vain yksi Kallio,jolle kannattaa sijoittaa kaikki. Tämä Kallio on se, jolle Kristus sanoi: ’sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä rakennan seurakuntani’ (Mt 16:18).

”nuoret, tunnette hyvin aikamme Kallion. Älkää siis unohtako, ettei Pietari, joka katselee meidän kokoontumistamme Isän Jumalan ikkunasta, eikä tämä Pietari, joka nyt seisoo edessänne, eikä kukaan toinen Pietari koskaan vastusta teitä tai pysyvän talon rakentamista kalliolle. Hän todella tarjoaa sydämensä ja kätensä auttamaan sinua rakentamaan elämän Kristukselle ja Kristuksen kanssa.”

Tämä on toimiva käännös italiankielisestä alkuteoksesta.