kollektiiviset turvallisuusjärjestelmät: Kansainliitto ja Yhdistyneet kansakunnat

kahdennellakymmenennellä vuosisadalla on toteutettu kaksi laajamittaista, institutionalisoitua pyrkimystä kollektiivisten turvallisuusjärjestelmien luomiseksi: Kansainliitto ja Yhdistyneet kansakunnat. Liitto perustettiin ensimmäisen maailmansodan jälkeen, ja se edusti ympärysvaltojen näkemystä uudesta maailmanlaajuisesta järjestyksestä, joka perustui itsemääräämisoikeuden ja liberaalin demokratian normeihin. Yksi tämän näyn varhaisista artikulaatioista oli vuonna 1918 laadittu Woodrow Wilsonin neljätoista kohtaa. Erityisen merkittävä oli 14. kohta, jossa vaadittiin ”yleisen kansojen liiton muodostamista erityisten liittojen nojalla, jotta sekä suurille että pienille valtioille taattaisiin molemminpuolinen poliittinen riippumattomuus ja alueellinen koskemattomuus.”

Kansainliiton jäsenmäärä vaihteli 42 osavaltiosta sen perustamishetkellä vuonna 1920 57 osavaltioon vuonna 1938. Järjestö koostui yleiskokouksesta, johon kaikki jäsenmaat osallistuivat, ja pienemmästä Johtoelimestä liittoneuvostossa (jonka piti alun perin koostua Yhdysvalloista, Britanniasta, Ranskasta, Japanista, Italiasta ja myöhemmin Saksasta pysyvinä jäseninä sekä neljästä pysyvästä jäsenestä). Liiton jäsenyys oli teoriassa avoin kaikille, jotka hyväksyivät liiton periaatteet, mutta käytännössä puolueellisuus liberaaleja demokratioita kohtaan oli ilmeistä. Perusteluna tälle oli se, että demokratioilla oli paljon todennäköisemmin yleisen mielipiteen valta, joka valvoi hallituksia, jotka pyrkivät luopumaan Kansainliiton velvoitteista. Esimerkiksi Saksa sai jäsenyyden vasta vuonna 1926, Venäjä liittyi vasta vuonna 1934 ja monet Aasian ja Afrikan valtiot eivät saaneet jäsenyyttä siirtomaasidonnaisina.

valtiot saivat jäsenyyden ratifioimalla Kansainliiton liiton, jossa määriteltiin kollektiivisen turvallisuuden perusperiaatteet. Yleissopimuksen 10 artiklassa vahvistettiin ”kaikki yhden puolesta” – periaate, jossa Jäsenet velvoitetaan säilyttämään ja kunnioittamaan kunkin muun jäsenvaltion alueellista koskemattomuutta. Valtiot lupasivat viedä kaikki riidat välimiesmenettelyyn voimankäytön sijaan. Tärkeimpänä artiklan 16 mukaan sopimuksen vastainen sota katsottiin sotatoimeksi kaikkia muita jäseniä vastaan, minkä jälkeen rikkojalle määrättäisiin automaattisesti talouspakotteita. Varsinaisessa lausekkeessa luki: ”Jos joku Liiton jäsen turvautuu sotaan sen liittojen vastaisesti … sen katsotaan ipso facto tehneen sotatoimen muita liiton jäseniä vastaan.”Liittovaltuusto päättäisi sitten yksimielisyysperiaatteen pohjalta, mihin sotilaallisiin lisätoimiin ryhdyttäisiin. Taloudellisiin pakotteisiin keskittyminen ensisijaisena täytäntöönpanovälineenä heijasteli sekä pragmaattisia että filosofisia opetuksia, jotka saatiin ensimmäisestä maailmansodasta. Ensinnäkin liittoutuneiden voiton uskottiin pitkälti korostavan taloudellisen vallan ratkaisevaa merkitystä sotilasmahdin sijaan. Toiseksi talouspakotteiden uskottiin olevan ”inhimillisempi” teko hyökkääviä valtioita vastaan kuin sota (kiistanalainen kohta). Kolmanneksi logistisesti talouspakotteiden uskottiin olevan tehokkain ja välittömin vastaus, koska sotilaallisen vastauksen järjestäminen oli hitaampaa. Tämä viimeinen kohta korostaa monenvälisen koordinoinnin ja toimien vaikeutta ja hitautta, joka sulkee pois ihanteellisen kollektiivisen turvallisuuden kuvaaman ”automaattisuuden” periaatteen.

toisen maailmansodan lopulla vuonna 1945 perustettu YK edusti toista suurta yritystä kollektiivisen turvallisuuden institutionalisoimiseksi. YK muistutti Kansainliittoa monin tavoin. Ensinnäkin se koostui kahdesta merkittävästä elimestä: yleiskokouksesta ja turvallisuusneuvostosta. Jälkimmäisellä ryhmällä, joka koostui viidestä pysyvästä jäsenestä (Yhdysvallat, Iso-Britannia, Ranska, Neuvostoliitto ja Kiina), oli sama johtoasema järjestössä kuin Liittoneuvostolla. Kollektiivisen itsesääntelyn, jakamattoman rauhan ja hyökkäämättömyyden periaatteet kirjattiin YK: n peruskirjaan. Jäsenyyden laajuus oli maailmanlaajuinen, ja ottaen huomioon Yhdysvaltojen halukkuuden liittyä YK: hon, se menestyi tässä suhteessa paremmin kuin Kansainliitto. YK: n tunnustamasta universalismista huolimatta järjestön on kuitenkin kuvattu institutionalisoivan 1800-luvun tyyppistä suurvaltojen välistä voimatasapainojärjestelyä turvallisuusneuvoston muodossa, jossa vallitseva status quo, jota YK: n on tarkoitus ylläpitää, on se, minkä suurvallat hyväksyvät.

siinä missä YK erosi Kansainliitosta, on sen täytäntöönpanomekanismit. Vaikka kollektiivisten hyökkäystoimien painotus säilyi, YK: n peruskirjassa ei vaadittu jäsenmaille automaattisia talouspakotteita. Lisäksi perusoikeuskirjan 42 ja 43 artiklassa määriteltiin Kansainliiton yleissopimusta tarkemmin, miten hyökkäystoimi määritettäisiin (eli turvallisuusneuvosto määräisi) ja miten kollektiivista voimankäyttöä hallinnoitaisiin (toisin sanoen neuvoston jäsenvaltioille antamien valtuuksien perusteella). Kansainliiton tavoin myös YK: n päätökset perustuivat epäsuorasti yksimielisyyden edellytykseen, koska jokaiselle turvallisuusneuvoston jäsenelle myönnettiin veto-oikeus.

YK: n perustajat vuonna 1945 puuttuivat menestyksekkäästi vuoden 1920 Kansainliiton epäonnistumisiin; kollektiivisen turvallisuuden tie pysyi kuitenkin vielä seuraavina vuosikymmeninä suhteellisen polkemattomana. Jälkikäteen tarkasteltuna liiton puutteet johtuivat vähemmän sen täytäntöönpanomekanismien tehokkuudesta (vaikka tämä oli teoriassa ongelma) kuin johtajuuden ja yleisen osallistumisen puutteesta. Mikä tärkeintä, Yhdysvallat, huolimatta presidentti Woodrow Wilsonin kehotuksista, ei nähnyt järjestön jäsenyyttä lippuna maailmanrauhaan vaan kutsuna amerikkalaisten vangitsemiseen kaukaisissa sodissa, ja päätti vastustaa osallistumista. Vaikka amerikkalaisten läsnäolo ei ollutkaan ratkaiseva puuttuva tekijä niiden kriisien ratkaisemisessa, jotka yleisesti liittyivät liigan hajoamiseen (joita käsiteltiin myöhemmin ’Kansainliitossa’), sen puuttuminen enteili sellaista omatoimista käyttäytymistä, joka osaltaan vaikutti liigan kyvyttömyyteen toimia niin kuin alun perin oli kuviteltu.

YK korjasi liigaa vaivanneet ongelmat. Se nautti yleismaailmallisesta jäsenyydestä (mukaan lukien Yhdysvallat) ja uudesta päätöksenteko-ja täytäntöönpanorakenteesta (turvallisuusneuvosto), joka antoi sille ”hampaat” ja suurvallan sitoutumisen kollektiivisen turvallisuuden toteuttamiseen. Ironista kyllä, tämä kauan kaivattu suurvaltojen täysivaltainen osallistuminen YK: hon vaikeutti järjestöä, kun kylmä sota jakoi turvallisuusneuvoston pysyvät jäsenet lähes kaikkiin kysymyksiin ja esti tehokkaasti järjestön aiottujen tehtävien suorittamisen. Tästä syystä monet väittävät, että YK: lla on vähemmän kuin laajeneva kokemus kollektiivisena turvallisuusjärjestönä, vaikka se on sopeutunut erilaisiin rauhantehtäviin. Näistä onnistuneimpia ovat olleet rauhanturvaaminen ja ennaltaehkäisevä diplomatia. Tämä YK: n toiminta, joka syntyi turvallisuusneuvoston toimintakyvyttömyydestä kylmän sodan aikana, ei keskittynyt rauhanrikkojien kollektiiviseen aggression torjuntaan (mikä edellytti neuvoston yksimielistä äänestystä) vaan puolueettomiin väliintuloihin taistelujen lopettamiseksi ja Status Quon säilyttämiseksi taistelijoiden välillä. Kylmän sodan päättyessä YK: n kyky toimia kollektiivisesti, kuten vuonna 1945 alun perin hahmoteltiin, ilmenee siinä, että se käyttää aktiivisemmin täytäntöönpanomekanismeja. YK: n peruskirjan VII luvussa hahmoteltujen talouspakotteiden ja sotilaslupien määrä (osa humanitaarisista syistä) on kasvanut esimerkiksi kylmän sodan aikaisista kahdesta sen päättymisen jälkeen reilusti yli kymmeneen.