kaupungin ulkoasu

Damaskos oli aktiivinen kaupallinen keskus 2.vuosituhannella eaa. ja kehittyi kaupungistumisen eri vaiheiden kautta sen jälkeen saavuttaen huippunsa 7. vuosisadan alussa, jolloin siitä tuli Umaijadien valtakunnan pääkaupunki. Damaskoksen Vanhankaupungin sydän, joka sisältää suurimman osan kaupungin historiallisista monumenteista, on alkuperältään hellenistinen, ja siihen on tehty merkittäviä Roomalaisia lisäyksiä ja muutoksia. Se on karkea pitkäkirkko, joka on noin 1 500 metriä pitkä ja 3 300 metriä leveä, ja sitä määrittävät historialliset muurit, joista varsinkin pohjoisessa ja lännessä on yhä huomattavia osia. Muurien läpi kulkee kahdeksan porttia, joista seitsemän on peräisin klassisista johdannaisista. Pitkäkirkon pitkä akseli kulkee kahden portin, Bāb al-jābiyyan (roomalainen Jupiterin portti), välissä lännessä ja BĀB Sharqīn (roomalainen auringon portti) välissä idässä. Se sijaitsee klassisen kaupungin entisen decumanus Maximuksen (itä-länsisuuntainen pääväylä) paikalla, joka sijaitsee noin 5 metriä nykyisen katutason alapuolella; yhtään Cardo Maximusta (pohjois-eteläsuuntainen pääväylä) ei ole tunnistettu. Monet toissijaisia katuja ja joitakin merkittävimpiä piirteitä vanhan kaupungin velkaa asemansa Rooman kaupungin suunnittelijat 2. ja 3. vuosisadalla ce.

kaupungin ortogonaalinen asemakaava heikkeni myöhäisellä bysanttilaisella kaudella 600-ja 700-luvuilla. Umaijadit (661-750) valitsivat pääkaupungikseen Damaskoksen, mutta eivät juuri muuttaneet asemakaavaa tai laajentaneet merkittävästi muuriensa ulkopuolelle. Vaikka kaupunki oli laiminlyöty ja sen väkiluku laski rajusti 800-1000-luvuilla, 1200-luvulle tultaessa Damaskos oli elpynyt ja kasvoi ulos sen muureista. Kaksi muurin ulkopuolista kehitysakselia vallitsi kaupungin muurien takana. Toinen yhdisti kaupungin luoteisosaan, jonka Jerusalemista tulleet siirtolaiset perustivat 1100-luvulla Qāsiyūn-vuoren rinteille, toinen ulottui pitkänä ja kapeana kaistaleena etelään Ḥawrāniin ja Palestiinaan johtavaa tietä pitkin. Vanha kaupunki nimettiin Unescon maailmanperintökohteeksi vuonna 1979.

nykyinen kaupunki sai alkunsa Osmanien tanzimatin (uudelleenjärjestelyn) myötä 1800-luvun lopulla. Pseudoeurooppalaista tyyliä edustavia rakennuksia rakennettiin uusien, suorien katujen varsille muurien ympäröimän kaupungin länsi-ja pohjoispuolelle tai Al-Mujāhirīniin, qāsiyūn-vuoren siirtolaisille tarkoitettuun uuteen kortteliin. Myöhemmät kehitysvaiheet noudattivat alun perin ranskalaisten mandaattikaudella (1920-46) laatimaa suunnitelmaa, johon yritettiin myöhemmin tehdä useita tarkistuksia. Sen peruselementtejä ovat laajat bulevardit, jotka säteilevät vanhankaupungin ympärille levittäytyviltä aukioilta etenkin lännessä ja luoteessa sekä myöhemmin idässä. Näiden bulevardien varteen on kehittynyt uutta asumista betonisten kerrostalojen muodossa. Hallintorakennukset ovat keskittyneet alueelle muurien ympäröimän kaupungin länsipuolelle Marjahin aukion ympärille Nasr-kadun varrelle sekä useisiin kaupunginosiin Ṣālḥiyyah-kadun länsipuolelle. Nykyaikaisen asumisen ja mukavuuksien vetovoiman siivittämänä varakkaat perheet alkoivat 1930-luvulla muuttaa vanhankaupungin luoteispuolelle, jonka upeat pihatalot jätettiin hiljattain maaseudulta saapuneille köyhemmille vuokralaisille tai kevyelle teollisuudelle. Väestön kasvaessa yhä suurempi osa puutarha-ja viljelyalueesta muutettiin asuinalueiksi, joista monet olivat laittomia asutuskeskuksia, kun taas mukhalafāt (epäviralliset kaupunginosat, kuten ylä-Al-Muhājirīn ja Kurdikortteli) laajenivat ylös Qāsiyūn-vuoren rinteitä. Lähellä sijainneet muinaiset maanviljelyskylät, kuten Al-Mazzah, Barzah, Kafr Sūsah, Al-Qābūn ja Al-Qadam, liitettiin kaupunkiin sekä hallinnollisesti että fyysisesti. Hallituksen toimia Viheralueiden säilyttämiseksi ja asumisen ja teollisuuden vyöttämiseksi on vaivannut paitsi ylivoimainen väestönkasvu myös hallinnon löyhyys ja korruptio. Vauraiden lähiöiden kehitys 1990-luvulla lisäsi arvokkaita uusia puistoja ja puutarhoja kaupungin Pohjois -, luote-ja kaakkoisosiin, mutta silti yli puolet kaupungin viheralueesta on menetetty vuoden 1945 jälkeen.